Aamuneljä ja tuulee
Mennyt juna on viimeinen
Kenelle soitat silloin?
Pian aurinko nousee, pian kadut on kiireiset.
Sinä harteillas maailmaa kannoit, kuka sinua kuulee?
Kuka näkee ja huomaa sen, miten paljon sä annoit?
Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet?
Kuka jää kun muut on menneet?
Kun sä hyppäät korkealta kuka ottaa kiinni?
Sä oot valmis rakkauteen.
Kuka näkee sut?
Sä et väsynyt koskaan, oot väkevämpi kun luulitkaan.
Mut mitä sä toivoit illoin?
Kassajonossa kolmas, kahvipaketit hihnalla.
Milloin on vuoros, milloin?
Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet?
Kuka jää kun muut on menneet?
Kun sä hyppäät korkealta kuka ottaa kiinni?
Sä oot valmis rakkauteen.
Kuka näkee sut?
Kun sä hyppäät korkealta kuka ottaa kiinni?
Sä oot valmis rakkauteen.
Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet?
Kuka jää kun muut on menneet?
Kun sä hyppäät korkealta kuka ottaa kiinni?
Sä oot valmis rakkauteen.
Kuka näkee sut?
Kuka näkee sut?
Kuka näkee sut?
Tuo Juha Tapion kaunis laulu sai minut purskahtamaan itkuun eräänä vaikeana päivänä.
Se oli väsyneen ihmisen itkua, mutta myös parantavaa itkua.
Tajusin silloin, että minä tiedän kuka kiittää, kuka jää ja kuka näkee minut.
Mieheni.
Häneen voi aina luottaa. Tiedän, että hän on aina tukeni ja turvani.
Tiedän, etten olisi jaksanut syksyä ja alkutalvea ilman häntä.
Nyt seison taas jaloilla. Vahvasti.
Tästäkin selvittiin.
Viime viikolla käytiin äidin kanssa lääkärissä. Luustokuvissa. Ensi viikolla on myös lääkäri.
Äitiä pitää tsempata kuin pientä lasta. Tukea.
Toisaalta lääkitys on nostanut yleiskuntoa niin paljon, että jaksaa taas tehdä asioita niinkuin ennenkin.
Ehkäpä sekin auttaa, että jaksaa lähteä lääkäriin.
Viimeksi olen blogiin kirjoittanut 68 päivää sitten.
Paljon on tapahtunut.
Joulukin meni.
Jaksoin laittaa joulua hyvin, mutta valokuvannut en ollenkaan joulun laittamista.
Harmi, mutta onneksi muistot jää sielun sopukoihin.
Koko joulukuun ainoa kuva on mieheni ottama.
Tekivät kauniita jätkänkynttilöitä jouluksi koko pihan täyteen.
Katsoin kameran läpi ja löysin edellisen kuvan loka-marraskuulta ja se on tämä rakkauden osoitus itselleni.
Onneksi olen oppinut, että joskus pitää hemmotella itseään.
Alan taas päivittelemään blogia ahkerasti.
Nyt jaksan ja olen siitä onnellinen.
Toivottavasti tulet taas lukemaan höpinöitäni.