Sanonta jonka varmasti jokainen on joskus kuullut.
Minä allekirjoitan tuon lauseen, kun kyse ei ole esim. masennuksesta.
Joskus täytyy potkia itseään eteenpäin, vaikka kuinka mieli käskisi painautua sänkyyn ja unohtaa koko maailma.
Olen märehtinyt äidin asioita pari viikkoa.
Käynyt taistelua sisälläni. Ollut Hamlet joka pohtii, että ollako vaiko eikö olla.
Olen märehtijä, joka pohtii ja pohtii.
Kokee tekevänsä oikein, mutta seuraavassa hetkessä syyttää itseään tekemisistään.
Keskustelu kotipalvelun ja lääkärin kanssa sai minut tajuamaan tärkeitä pointteja.
En voi muuttaa toista ihmistä, en voi auttaa väkisin.
Jos jotain tapahtuu se ei ole minun vikani.
Olen ilmoittanut asiat eteenpäin ja nyt voin pestä käteni.
Tiedän ettei äitini anna tätä ikinä anteeksi, ei ikinä enää tule pyytämään apuani, mutta sille minä en voi mitään.
Halusin vain auttaa. Auttaa niin, että hän pärjää kotona. Tehdä vain ne pienet muutokset kotona. En ole häntä ollut viemässä pois kotoa, päinvastoin.
Nyt annan asian olla.
Viime viikolla kyselin viestillä viikonlopun pesuista ja siskoni ei edes vastannut minulle, joten olkoot.
Elän omaa elämääni ja siihen ei kuulu enää siskoni eikä äitini.
Olen polttanut siipeni niin monta kertaa näitten kahden kanssa etten polta enää.
Muistan ikuisesti äitini ilkeät sanat:
"Rouva saa syömään kultaisella lusikalla, kultaista vasikkaa kultaiseen kotiinsa."
niin menen ja pysyn kanssa kultaisen perheeni ympäröimänä.
Onneksi minulla on heidät.
Nyt pompin jo liian pitkälle, se ilo mikä minun piti tulla kertomaan oli JORRIINI.
Löysin pitkästä aikaa daalian mukuloita meidän kaupassta.
Muistan aina miten mummoni puhui jorriineista ja niitä innolla kasvatti.
Nyt on minullakin oma jorriini ja ehkäpä löydän näitä jostain lisää.
Tänään laitoin multaan ja odotan kukkaloistoa ja tuumaan
Ilo pintaan, vaekka syvän märkänis...
