perjantai 16. marraskuuta 2018

Hukun!

Marraskuussa ei tullut yhtään blogikirjoitusta. 
Elämä on ollut kamalaa.
Äiti joutui  kuun alussa sairaalaan verenmyrkytyksen takia. On jo kotiutunut.
Todettiin sydämen vajaatoiminta. Tutkimuksia tehdään luustosyövän osalta.
Vakavia sairauksia, mutta pahinta on riitely.

Minua syytetään asioista joihin en voi vaikuttaa.
Ei ole minun syyni, jos äiti ei suostu lähtemään lääkäriin. Lääkärin käskee minun soittaa ambulanssin ja pyytää myös poliisin virka-apua.

Olen täysin turta ja neuvoton.
Kaulaani myöten suossa. Happi loppuu.
Päivät menee ahdistuksen kanssa ja nukkuen.

En avaa tätä enempää, koska olen blogia aloittaessani päättänyt etten surkuttele täällä elämääni.
Haluan pitää blogini positiivisena.

Minulle voi laittaa meiliä.

annitanninelamaa @ gmail. com
(välit pois)

Kyllä minä vielä nousen tästä suosta, mutta milloin sitä en osaa sanoa.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Adoptoidaan äiti!!!

Kiitos ihanista kommenteista edelliseen postaukseen!
Tuntuu hyvältä, kun joku ymmärtää.
En jaksaisi tätä kaikkea ilman perhettäni, tätä blogia ja teitä lukijat.

Olen tarponut itsesyytösten suossa. Ihmetellyt ja syyttänyt itseäni.
Olenko tunteeton, kun minusta tuntuukin hyvältä ottaa etäisyyttä.
Olen ollut surullinen, mutta silti helpottunut.

Eilen eräs ihminen sanoi ääneen jotain mikä sai minut tajuamaan mitä minä oikeasti suren.

Suren sitä, ettei minulla ollut ikinä tunteellista äitiä.

Äiti ei ikinä halannut, on lukenut satuja.
Äiti ei ole ikinä sanonut rakastavansa, on tehnyt villasukat.

Tällä hetkellä en osaa edes sanoa tunteeko äiti rakkautta, vai onko se ollut vain pakollista huolenpitoa.

Olen kateellinen ihmisille, jotka voivat halata äitejään. 
Voin minäkin halata, muttei äiti vastaa halaukseen tai saati sano mitään.
Voin sanoa, että sydämeni särkyi kun halasin äitiä ja sanoin, että kyselen verensokereista, koska rakastan sinua.
Äiti ei vastannut, ei reagoinut mitenkään. Oli vain kiukkuinen.

Ymmärrän, että äidin lapsuus sodan jälkeen on ollut raskasta. Jos ei ole itse saanut rakkautta lapsena, niin eikö sitä haluaisi antaa omille lapsilleen.

Minä toivoisin, että jostain voisi adoptoida äitejä ja mummoja. Ukkiakaan meidän lapsilla ei ole.

Näitten vaikeitten asioitten keskellä on koettanut pitää touhoosia yllä.

Olen laminoinut vanhoja mainoksia ja tehnyt magneetteja pienistä mainoksista. 
Minusta nämä vanhat mainokset on niin ihania!
Tässä teille muutama ihanuus näytille!

Tämä Sanasol mainos 1960-luvulta.


Eikös tuolla ole Lenita Airisto oikealla, joka seisoo?


Kahvipaketit 1970-luvulta. Ja Paula-tytön komeat hiukset!


Tällä tädillä on mairea ilme, kun puhutaan leivonnasta.



Kuinka kaunis mainos?!? 


Fazerin kaunis piirretty mainos! 


Tuollaisen Rexonan minäkin muistan!
Mainos 1971, kun Rexona oli UUSI!







Lakupötköt vuodelta 1971


Minä muistan vielä 1980-luvulta nuo kakut. Ne oli niiiiii-in hyviä.


Kun voi sai hyväillä makuhermoja!




Tässä magneetteja!




Huom! Tuossa pikkupöksy mainoksessa ei ollut mitään firman nimeä tms. Vain kehotus ostaa värikkäät pikkupöksyt! 



Kultakatriina 1970-luvulta, mutta muut mainokset vuodelta 1929.





torstai 4. lokakuuta 2018

Välirikko, porttikielto, hanskat tiskiin

Olen tullut siihen pisteeseen, etten voi enää jatkaa vääntämistä äidin kanssa.

Perjantaina äiti antoi minulle porttikiellon, kun koetin kerrata syömisiä ja juomisia.
(Verensokerit on n. 20 kokoajan. Pari viikkoa oli sitten oli 12-14.)

Menin vielä sunnuntaina käymään. Sain saman vastaanoton.

Olin vartin ja lähdin pois.

En jaksa enää tapella. 
En jaksa enää selittää, miten ketomyrkytys voi viedä hengen.
En jaksa enää holhota.
En jaksa enää vahtia.
En jaksa enää olla se jolle huudetaan.
En jaksa olla enää se jota ei arvosteta.
En jaksa enää olla joka välittää.

Olisin voinut purkaa tämän jo viikonloppuna tänne blogiin, mutta olin liian ahdistunut.
En jaksanut.
Olen koettanut työstää ajatuksia ja koettaa suoda itselleni luvan hengähtää.
Olen päättänyt ottaa etäisyyttä.

Olen päättänyt ettei minun ole mikään pakko venyä- voin laittaa nyt hanskat tiskiin, 
viheltää pelin poikki ja antaa toisten hoitaa.

Vaikka tiedän, että päätös on minun parhaaksi, niin olen rikki.
Onneksi minulla on minun oma perhe.


torstai 20. syyskuuta 2018

Hautojat


Olen joskus aiemminkin julkaissut kissojen outoja asentoja ja nukkumapaikkoja, mutta tämä on ihan paras!

Kori on pienellä lipastolla, jossa on aina kaikkea niinkuin kuvasta näkyy.
On sellainen "pudotuspaikka", siihen laitetaan juomapullot, puhelimet, laturit...

Ollaan miehen kanssa naurettu, että onkohan tuossa korissa kissanmunia joita Riku ja Emma yhdessä hautoo! 
😄

tiistai 18. syyskuuta 2018

Nekkua ja violettia.

Minä ostin parisen vuotta sitten luumun värisen kulmasohvan.
Se on täysi napakymppi meille, niin hintansa (150e) kuin materiaalinsa vuoksi.
Materiaali on kestävyydeltään samaa mitä käytetään julkisissa tiloissa.
Sohvan pitää kestää kulutusta; viittä kissaa ja koiraa sekä meidän koko perhettä löhöämässä siinä kissojen ja koirien kanssa.

Minulla on ollut koko ajan ongelma verhojen kanssa, koska sohva on hallitseva väriltään.

Minulla oli  kangas ostettuna, että teen niistä verhot olohuoneeseen.
Katsoin kangasta ja totesin, että ei käy.
Kahlasin monta nettisivua tuloksetta.
Lopulta Jotexin sivua ja sieltä ne löytyi!

Minulle violetit verhot.
Ne eivät ole yksi yhteen sohvan kanssa, mutta eri valoissa ero vaihtuu hyvin pieneksi.



Pimeässä ovat samaa väriä kuin sohva.


Auringonvalo taittaa värin hiukan pinkiksi.


Pinkkisävykään ei häiritse, koska tykkään pinkistä.

Minulla on ollut vuosia pinkkejä ruukunsuojuksia ja ostan jos kirpparilla kohdalle sattuu.


Ihmeen kaupalla löysin kaupasta verhoihin sopivan kukan!
Violetti kynttilä löytyi kaapista.



Meidän koti ei ole sisustuslehdestä.

 Meidän koti on tosielämän Huvikumpu: "Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun."

Ostan verhot sillä perusteella mikä miellyttää minun silmää, en brändin takia.
Matoissa vaikuttaa hinta ja niitten kestävyys eläinten kanssa.

Meillä ei ole kaikki sävy sävyyn, koska rakasta erilaisia värejä.

Olohuoneessa on nyt vaaleanpunaista ja violettia.

Keittiössä on vahvaa vihreää.

Vihreä tuli keittiöön tämän vahaliinan myötä.
Löysin nettikirppikseltä aivan syötävän ihanan Katsuji Wakisakan vuonna 1973 suunnitteleman Nekku-kankaan. 
Kangas maksoi kympin ja sopi meidän ruokapöytään.


Noin voimakas vihreä tarvitsee seurakseen vihreät verhot ja ne löytyivät omasta kaapista.
Olen ostanut nuo noin 15v sitten.


Tykkään kovasti. Haaveissa minulla on joskus maalata nuo keittiön seinä valkoiseksi.
Mutta nyt mennään puun värin ja vihreän sekamelskalla!

lauantai 15. syyskuuta 2018

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!

Viime kirjoituksen jälkeen on ollut paljon huonoa, mutta myös paljon hyvää.
Äidin kanssa asiat on vääntöä.
Olen joutunut toimimaan selän takana ja se ärsyttää, mutta pakko mikä pakko.

Kun on oikein ahdistanut olen lähtenyt metsään.


Siellä mieli lepää ja kori täyttyy.

Kolme tuollaista koria olen jo karvalaukkuja kerännyt. Itselle olen kerännyt kaksi ja ystävälle vein yhden.
Rakastan sienestämistä. Itse en enää tarvitsisi sieniä, mutta pitäähän ne kerätä kun niitä kerran on. 
Annan halukkaille.


Tatteja on valtavasti.
Yleensä siivoan sienet jo metsästä, mutta nuo piti kantaa kotiin kun alkoi loppua korista tila!

Jos tykkäät sienistä, niin suosittelen metsään menoa!

Hukun!

Marraskuussa ei tullut yhtään blogikirjoitusta.  Elämä on ollut kamalaa. Äiti joutui  kuun alussa sairaalaan verenmyrkytyksen takia.  O...