Maailman paras äiti

Äiti. 

Sana jota sanotaan maailman kauneimmaksi.

Toisille äitiys on biologiaa ja kohdistuu vain omaan lapseen, 

toiset ovat äitejä koko korttelin lapsille.

Äitiys ei ole maailman helpoin asia.  

Se millaisia äitejä olemme on monen sukupolven kasvutarina.

Jokainen ottaa omasta äidistä vaikutteita, samoin mummoistaan.

Ainakin minä olen ottanut.

Äitini on tehnyt monia asioita, joista olen ollut katkera ja vihannut äitiä.

Nuorena uhosin, että voin unohtaa äitini teot, mutta en koskaan anna anteeksi.

Tuo kuullosti minusta hirveän hyvältä monta vuotta,

kunnes kerran makasin saunan lauteilla ja mieleeni tuli yhtä äkkiä 

"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Tuona hetkenä tajusin jotain suurta. 

En voi elää täysipainoisesti omaa elämääni ellen anna anteeksi äidilleni.

Tajusin, ettei äiti ei ole tahtonut loukata minua, mutta ei ole osannut toimia "oikein".

Uskon, että hän katuu, vaikka ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.

Enkä odota anteeksipyyntöä. 

Ymmärsin ettei äitini lapsuus ole ollut helppo.

 Äidin äiti oli pelottava. 

Hänen sylissä ei istuttu, eikä ruokapöytään menty ellei lapset saaneet erikoislupaa. 

Äidin äiti puolusti omiaan leijonan lailla ja huolehti että hänen lapsillaan on uudet vaatteet ja kengät, vaikka elettiin pula-aikaa.

Lapsilta (ja lapsenlapsilta) ei puuttunut ulkoisesti mitään.

Kuitenkin puuttui yksi iso asia: syli.

Äitini ja äidin äiti. Äiti ja tytär.

Kaksi äitiä, joissa on jotain samaa.

Äitini taisteli äitinsä, että me lapset olemme samanarvoisia ja istumme yhtä aikaa ruokapöytään kuin aikuiset. 

Äitini huomioi lapsiaan enemmän, oli läsnä. 

Äitini on äitinsä tytär ja tietyllä tavalla kova.

Minä olen ketjun kolmas lenkki. 

Haluaisin elää niin kuin mummoni ettei läheisiltäni puutu mitään. 

Tiedän ettei materialismi tee onnelliseksi.

Onnelliseksi tekee rakkaus ja pienet asiat.

Sen opetti minulle toinen mummoni.

Isän äiti oli lämmin ja rakastava mummo. 

Hänestä on ihania muistoja. 

Hän muisti aina syntymä-ja nimipäivät kortein ja pienin paketein, villasukat tai pyyhe. 

Otti syliin ja oli läsnä.

Isän äiti kasvatti ison lapsikatraan osittain yksin, kun ukki oli sodassa.

Rahaa ei ollut ja elettiin köyhyydessä.

Ainoa mitä oli antaa oli puhtaat (joskin rikkinäiset) vaatteet ja rakkaus.

Erilaiset mummot, mutta kuitenkin niin tärkeät.

Olisi helppo sanoa, että isän äiti on maailman paras mummo ja äidin äiti ei.

Koen, että nämä kaksi mummoa oli yhdessä maailman paras mummo.

Toinen osti sukset ja toinen rakasti ja otti syliin.

Voiko asiat paremmin olla?

Äitini ja minä. Äiti ja tytär.

Kaksi äitiä, joissa on jotain samaa.

Minä olen opettanut lapsilleni halaamisen.

Äidilleni se on vieläkin vaikeaa. 

Äitini näyttää rakkautensa ruualla ja sen saman olen minäkin oppinut.

Ruokaa tehdään rakkaudella ja niin paljon, että sitä voi tarjota vaikka kylään tulevalle.

Olen oppinut äidin äidiltä, että omista pidetään huolta. Olen valmis taistelemaan omieni puolesta viimeiseen hengen vetoon jos on tarvis.

Isän äiti opetti, että postikortit on hieno tapa muistaa rakkaita ja ettei lahjan tarvitse olla mitään suurta. Riittää kun se on annettu sydämestä.

Viisaita neuvoja jokaiselta äidiltä, joista jokainen on tavallaan maailman paras äiti.